Kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista minä olen kuitenkin lähdössä vuodeksi Venäjälle.
Se ei ole ollut ihan helppoa. On pitänyt käydä aikamoista paperisotaa, todistaa kahteen kertaan olevansa HIV-negatiivinen ja kuumotella Tehtaankatu ykkösen äkäisiä vartijoita. Otattaa röntgenkuvat keuhkoista ja tapella tuntikaupalla venäläisen yliopiston nettisivujen kanssa, jotka eivät ihan varmasti kerro yhtään mitään tarvittavaa ajankohtaista tietoa yhtään mistään.
Lisäksi on pitänyt selittää. Selittää työpaikkojen kahvipöydissä, lavatansseissa Sodankylän elokuvajuhlilla, aamuöinä uudella ylioppilastalolla ja jopa YTHS:n terveystarkastuksessa. Pitänyt vakuutella, että teen tämän täysin vapaaehtoisesti ja että olen ihan itse ja kaikessa täydessä ymmärryksessä valinnut vaihtokohteeni. Vastata kerta toisensa jälkeen samoihin kysymyksiin.
Eikö sua pelota? Mitä siellä muka on? Siellähän on kylmä, miks et lähtenyt jonnekin lämpimään? Voiko sinne mennä tällaisena aikana, mitä jos se on vaarallista? Mitä jos tulee laajempi sota/ne laittaa rajat kiinni/et ikinä pääse sieltä pois/teet vahingossa (?) jotain typerää ja joudut venäläiseen vankilaan? Miksi sä haluat mennä sinne sen hullun Putinin luo?
Yksinkertainen vastaus kaikkeen on, että pelottaa jumalattomasti, mutta tämä on vain tehtävä, koska haluan sitä ja koska ei ole vaihtoehtoja.
Oikeastaan tämä on vahinko. Vahinko, joka alkoi sinä keväänä kun en päässytkään opiskelemaan maailmanpolitiikkaa, vaan oppiainekokonaisuutta, jonka ideaa tai sisältöä en oikein ymmärtänyt, mutta jonka suuntautumisvaihtoehdoista yksi oli ”Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimus”. Kaikki Venäjässä on aina kiehtonut minua, ja koska halusin tutkia kansainvälistä politiikkaa, tuntui ihan järkevältä hyödyntää sitä kiinnostusta varavaihtoehtona jos en pääsisi sinne, mistä oikeasti unelmoin.
Sinä syksynä kun aloitin opiskelun Ukraina hylkäsi assosiaatiosopimuksen EU:n kanssa pysyen näin lähempänä Venäjää kuin eurooppalaista arvoyhteisöä. Maaliskuussa Krim liitettiin kansanäänestyksellä osaksi Venäjää, minkä koko kansainvälinen yhteisö tuomitsi kansainvälisen oikeuden vastaiseksi. EU ja Yhdysvallat aloittivat pakotepelinsä, maailma alkoi puhua uudesta kylmästä sodasta, ja minä pitää varavaihtoehtoani onnekkaana sattumana. Maailmanpolitiikasta puhuminen ilman Venäjää on mahdotonta, joten Venäjä-asiantuntijuudesta tuli minun näkökulmani siihen. Olen kiinnostunut Venäjän ulkopolitiikasta ja tällä hetkellä erityisesti Keski-Aasian entisten neuvostotasavaltojen asemasta siinä ja uskon vakaasti, että tämä on ihan hyvä tie.
Asiantuntija ei kuitenkaan voi olla ilman kielitaitoa. Venäjän kielen taitoni on lähinnä säälittävä, enkä tule selviämään sillä yhtään mistään, etenkään kun arkailen sen käyttöä aikalailla. Minun pitäisi lukea lähteitä venäjäksi, mutta kohokohtiani tämän kielen kanssa on se, kun viime talven parin viikon Venäjän-matkalla uskalsin tilata sillä ravintolassa ruokaa. Se ei ihan riitä, joten ensisijaisesti lähden siis Venäjälle, jotta minun olisi pakko käyttää sitä kieltä ja oppia sen takia.
Lähes yhtä suuri syy on se, etten halua ajatella vain maailmanpolitiikkaa. Tai politiikkaa yleensä. Haluan tietää miksi asiat ovat niin kuin ovat, ja miten ne yleensä ovat. Onko todellisuus Venäjällä sellaista kuin olen kahden vuoden yliopisto-opintojen ja aiheen erityisen tarkan mediaseurannan aikana oppinut.
Olen vähän kyllästynyt siihen, ettei Venäjästä oikeastaan voi puhua puhumatta politiikasta. Suomessa siitä ei voi sanoa mitään korostamatta sitä, millainen uhka se on. Se on uhka Suomen turvallisuudelle ja uhka naiiville suomalaiselle vaihto-opiskelijalle. Jotain mistä olisi parempi pysyä mahdollisimman kaukana.
Viime vuosina olen matkustanut jonkin verran ja kokemukseni on, että ihmisyyden peruselementit ovat ihan samanlaisia oltiin sitten Helsingissä, Colombossa, Guangzhoussa tai Vientianessa. Olen käynyt paikoissa, joista minua on varoiteltu etukäteen ja paikoissa, joihin olen pelännyt mennä, mutta ikinä mitään ei ole tapahtunut. Juuri siksi haluan mennä myös Venäjälle. En usko uhkakuva-ajatteluun ja koen, ettei Venäjä ikinä muutu eristämällä ja pelkäämällä. Se ei tarkoita, että sen aggressio lähialueillaan tai sisäiset ongelmat pitäisi hyväksyä tai ettei siihen voisi suhtautua kriittisesti (päinvastoin), vaan pyrkimystä nähdä jotain muutakin. Pyrkimystä ajatella, että jokainen valtio on enemmän kuin toteuttamansa politiikka, ja että ajattelutapoja on yhtä monta kuin ihmisiäkin.
En aio mennä Venäjälle tutkimaan politiikkaa vaan elämää. Haluan nähdä mahdollisimman monia paikkoja ja kohdata mahdollisimman paljon ihmisiä, ja yrittää ymmärtää kaikkea näkemääni ja kokemaani. Haluan löytää Venäjän sielun, jotta voisin myöhemmin Suomessa hyödyntää sitä yrittäessäni ymmärtää venäläistä politiikkaa.
En odota tämän olevan helppoa, enkä todellakaan odota, että olisin matkalla johonkin paratiisiin. Tavoitteeni ei ole sulkea silmiäni maan ongelmilta, vaan nähdä niiden lisäksi muutakin. Pelkään jo valmiiksi kielitaidotonta änkytystäni joka paikassa yliopistolta ruokakauppoihin, enkä rehellisesti sanottuna tiedä, voiko tästä tulla yhtään mitään, mutta olen päättänyt yrittää, ja tällä hetkellä mulla on aika kova luotto siihen, että se kannattaa.
Yhtä monta kertaa kuin olen vastannut kysymykseen "miksi", olen kertonut missäpäin vaihtokaupunkini tarkalleen ottaen on. Tuossa se on. Kazan, 1.2 miljoonaa ihmistä Volgan ja Kazanka-joen risteyksessä Tatarstanin tasavallassa Keski-Venäjällä.
